maanantai 4. elokuuta 2014

milloin tein elämästäni aikuisen?

Vaikkei suoranaista painostusta lähipiiristäni tulekaan, yhteiskunnalla on selvä malli kunnon kansalaisen elämänkaaresta: opiskelut, vakituinen parisuhde, mahdollisesti häät tai kihlaus, vakituinen työpaikka, asuntolaina ja perhe eli lapset.

Uskon, että oma lähipiirini on jo tottunut ajatukseen, etten mene koskaan naimisiin, edes kihlaudu. Olen kuitenkin ollut työsuhteessa samaan työnantajaan kohta kymmenen vuotta, asunut ja elänyt saman miehen kanssa kuusi ja puoli vuotta ja synnyttänyt lapsen. Osaksi lähipiirissäni vielä on heikko pieni odotus, että josko vielä synnyttäisin lisää lapsia.

Jos ei huomioida sitä, että keskiverto suomalaisperheessä lapsia olisi noin kaksi ja meillä vain yksi, täytämme muut keskivertoperheen edellytykset: on asuntolaina, on farmariauto, lemmikkieläin ja arki on hyvinkin säännöllisesti aikataulutettua: Miehen ja minun työvuorot rytmittävät arkipäivät jopa niin tarkasti, että henkilökohtaisia harrastuksia ennen ilta yhdeksää on lähes mahdoton toteuttaa. Perheen tulot menevät suurimmaksi osaksi kotiin eli lainan maksuun.

Tietyllä tapaa olen itse vierastanut tavallista elämäntapaa; opiskelut, vakituinen työ, vakituinen parisuhde, vakituinen koti, perheen perustaminen ja kuitenkin olen itse kulkenut juurikin sitä polkua. Tosin päätoimiset opiskelut olen jättänyt kesken, mutta vakituisessa työsuhteessa opiskellut sitten työnohessa.

Viime kesänä päätimme, että parvekkeeton kerrostaloasunto ei ole sopivin koti Poikaselle. Kaipasimme sitä, että aamukahvit voisi juoda rauhassa ja kuitenkin Poikanen pääsisi heti ulos leikkimään. Kävimme katsomassa jokusta vuokra-asuntoa, mutta sitten kuitenkin alkoi omistusasunto tuntua paremmalta. Nyt tunnen olevani totaalisessa vankilassa: jotta laina tulisi maksettua, töissä on käytävä ja tällä työkokemuksella ja koulutuksella työpaikan vaihtomahdollisuude ovat hyvinkin rajalliset; alanvaihto vaatisi jo isompia investointeja. Olen vankilassa omassa elämäntilanteessani: työpaikkaa ei voi vaihtaa, riskit on oltava todella pieniä, aina pitää miettiä, miten saa Poikasen päiväkodit ja hoidot onnistumaan.

Toisaalta taas kaipaan k a u p u n k i i n. Kaipaan ihmisiä, tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät ole juurikaan kiinnostuneet minusta, mutta ihmisiä. Ikävöin kaupungin ääniä: liikennettä, ihmisten ääniä. Haluan, että kaikki on ulottuvillani; ruokakauppa, karkkikauppa, ompelutarvikekaupat, elokuvateatterit, julkinen liikenne. Eihän me nytkään mihinkään korpeen muutettu, yhdellä autolla pärjätään, lähimpään kauppakeskukseen ja samalla kaipaamiini palveluihin on pyöräilymatka, leikkipuistoon ja uimarannalle kävelymatka.

Sen tajuaminen, että on kuitenkin valinnut helpoimman tien eli normaalin mallin paljastaa myös sen tosiseikan, että olen aikuinen. Vaikken tunnekaan itseäni yli kolmekymppiseksi, vaikka osa ihmisistä ehkä kohteliaisuuttaankin väittävät, etten näytä kolmekymppiseltä, elämäni on yli kolmekymppisen elämää enkä saa takaisin sitä mahdollisuutta, etten tiedä, mitä minusta isona tulee. Minusta on tullut jo aikuinen ja vaikken rehellisesti vielä tiedä, mikä minusta lopulta isona tulee, ulospäin elämäni näyttää hyvinkin valmiilta. Ahdistavan aikuiselta ja valmiilta: seuraavat viisitoista vuotta elämästäni on ennustettavissa.

Sitten Poikanen onkin aikuinen, odotettavasti jotain kouluja käynyt, ehkä armeijaan menossa, ehkä aloittamassa työelämän, ehkä jatko-opiskelemassa, ehkä parisuhteessa. Asuntolaina on maksettu. Ja minä olen vanha, lähes viisikymmentä ja elänyt yli puolet elämästäni odotusten mukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti