yksi vai kaksi vai viisi(?)

Poikanen on kasvanut niin isoksi, että suurin osa 62 cm vaatteistakin on jo käynyt pieniksi. Olen käynyt läpi pienet vaatteet laittaakseni niitä eteenpäin. Mies halusi jotain säästää ja okei, itsekin mietin, että säästäisin tekemäni kastemekon.

Monissa tuttavissa tämä on aiheuttanut hivenen hämmentyneitä kysymyksiä: aiotko laittaa pois ne, eikö teille tule enempää lapsia? - Ei. (Olenhan sitä jo synnytyksestä saakka sanonut, etten halua kokea sitä toista kertaa.) Ja jos joskus innostuisinki niin saahan niitä sitten uusia.

Ihmettelen, että miksi ihan oikeesti joku on valmis kokemaan sen kaiken viisikin kertaa. Siis
raskauden ja synnytyksen. No, raskausaika ei minulla kait ollut mitenkää erityisen hankala, ihan perusvaivat, mutten jotensakaan päässyt koskaan nauttimaan siitä, koska sen jälkeen kun en enää voinut pahoin niin ahdistuin neuvolakäynneistä, joissa ruvettiin painoni lisääntymisestä kommentoimaan. Olen ihan normaalin painoindeksin omaava ja ensimmäisellä kerralla minulle oli esitelty, miten paljon kiloja saa tulla. Raskausaikana tuli 8.3 kg ja välillä kun paino oli laskenut niin tädit kommentoivat, että hyvä, ettei sitä niin hirveästi tule. Itse mietin, että miten imetys lähtee käyntiin, kun ei kerry vararavintoa.

Mutta se synnytys. Miksi ihmeessä?? Kätilö sanoi synnytyksessä, taisi olla aika loppuvaiheessa, että mieti sitä palkintoa, mikä tästä tulee. Anteeksi vaan, mutta niin optimistinen en ole, että siinä tuskassa rupeaisin miettimään, että mitä sieltä sitten tulee. Lähinnä päässäni kiersi ajatuksia siitä, että miksi ikinä ryhdyin tähän ja olin jopa valmis perumaan ihan kaiken. Kaikki oli ollut siihen asti ihan hirveätä. Ensin pahoinvoinnit, sitten ahdistavat neuvolakäynnit, kaiken maailman verikokeet, joisssa yhdessä melkein pyörryin ja sitten vielä tämä. Kamalaa.

Onhan se aina mahdollista, että kun Poikanen täyttää vuoden tai viisi vuotta, huomaan, ettei se ole enää vauva ja minulle iskee jälleen vauvakuume. Ja jälleen kerran on mahdollista, että jos joskus teen vielä sen positiivisen raskaustestin niin iskee se hirveä paniikki, että mihin minä olen oikein ryhtynyt. Viime kerralla paniikkia keräsi se, etten tiennyt, että mihin olen oikeen ryhtynyt, seuraavalla kerralla tietäisin.

tonttujuttuja

Joulukuu meni ommellessa ja neuloessa joululahjoja. Jotain sain aikaiseksi omallekin poikaselle: Ja housut vielä takaa:

pinnasängyn tuunaus

Löysin mielestäni aivan ihanaa lasten tikkikangasta, jossa on isoja kuorma-autoja ja traktoreita ja kaivinkoneita.

Tätä ommellessani tulin miettineeksi, että onkohan vähän isompien poikien juttu, mutta hyvin on Poikaselle uni tullut. (eikä äitiäkään enää hirvitä se, että hakkaa päätänsä tai kättänsä reunaa vasten)

päivän saalis

Aamulla Poikanen söi vieressäni sängyssä. Laitoin harson olkapäälle ja otin Poikasen syliin, tarkoituksena mennä vaihtamaan vaippaa. Poikanen röyhtäsi ja puklasi oikein kunnolla. Onneksi Mies oli kotona, niin sain huudeltua apuun, koska oma paitani oli kunnolla puklussa, Poikasen kaikki vaatteet oli puklussa, mutta puklua ei ollut lakanoissa tai harsossa. Tämä varomattomuuteni johtui siitä, ettei Poikanen juurikaan puklaile.


Iltapäivällä Poikanen heräsi päiväuniltaan. Ensin Poikanen söi ja tarkoitukseni oli vaipanvaihdon jälkeen syödä itsekin. Olin jo odotellut, että Poikanen heräisi, kun oli jo nukkunut pitkään ja koska epäilin, että kun saan lautasen eteeni niin Poikanen herää juuri silloin todella nälkäisenä. Kun olin vaihtanut vaipan ja olin napittamassa bodyä, ihmettelin, että miksi se on toisesta sivusta märkä. Mielestäni olin tutkinut, etteivät vaatteet olleet märät, kun otin vanhan vaipan pois. Aikani asiaa tutkailtuani, tajusin, että kun olin säätänyt vaipan kanssa, Poikanen oli ehtinyt pissaamaan sille vaipan silloin vielä avonaiselle sivulle, mistä syystä body ja vaippa oli kastuneet. Riisuin bodyn ja vaipan ja rupesin täyttämään uutta kestovaippaa. Poikanen potkiskeli nakuna innoissaan ja pissasi. Tämä nyt ei ole mitenkään tavatonta, lähes viikoittain Poikanen pissaa päälleni, kun on vaipatta hoitopöydällä ja laitan nivusiin talkkia tai tutkin napaa. Hoitopöydällä olleet sukat ja housut eivät olleet enää kuivat.


Housut ja sukat samaan kasaan märän vaipan ja bodyn kanssa ja laatikosta kuivat vaatteet. Tässä kohtaan Poikanen pissasi jälleen nakuna ja tällä kertaa Poikanen kastui itsekin niin pahasti, etten viitsinyt pelkästään pyyheellä kuivata vaan päätin käydä pesemässä pyllyä ja jalkoja. Edellisestä kerrasta en ollut oppinut vaan olin laskenut kuivan valmiiksi tehdyn kestovaipan hoitopöydälle Poikasen viereen, joten vaippakin kastui. Eihän se ennen ole kahta kertaa peräkkäin pissannut. Tai jos tarkkoja ollaan niin tämähän oli jo kolmas kerta, kun oli vaippaa säätäessäni jo kerran pissannut.


Ensimmäinen yhdenkoon kestovaippa, jonka ompelin, jää aina viimeiseksi. Siinä on hivenen liian löyhät kuminauhat reisissä ja kakkaa on muuallakin kuin vain vaipassa. Lisäksi tämä vaippa kuivuu kaikista pisimpään. Ensimmäisen kakan kestovaippoihin saalistin tähän vaippaan. Ainakin minusta tuntuu siltä, että aina tähän vaippaan kakataan. Tänään Poikanen oli jo kakannut ja päätin, ettei Poikanen enää voi tänään kakata ja riskillä laitoin tämän reisistä hivenen löyhän vaipan, joka oli vielä viimeinen puhtaana oleva kestovaippa.


Olin väärässä. Siivosin pissat hoitopöydän ympäriltä ja kannoin Poikasen kanssani keittiöön. Laitoin Poikasen sitteriin ja itselleni ruoka-annoksen mikroon lämpimään. Poikanen katseli puuhailujani vakavana ja sitten kuului vaipasta sellainen kuvaava pörinä. Poikasen silmän ympärykset punoittivat ja kun ihmettelin, että kakkasitko sä, Poikanen hymyili ja rupesi potkimaan ja viuhtomaan käsillä niin innokkaana, että sitteri heilui. No, eihän Poikanen vielä edes osaisi vastata. Mutta silti. Miten se voi heti kakata?


Tiesin, että mikäli Poikanen potkisi ruokailuni ajan, tuskin mitään olisi enää vaipassa vaan kaikki olisi valunut reisistä vaipasta ulos. Joten kannoin Poikasen takaisin hoitopöydälle, totesin, että housut menee pyykkiin ja pyllypesun yhteydessä tahrin bodynkin. Poikanen potki pyllypesulla innoissaan ja naureskeli, kun riisuin tämän jälleen alasti. Itsekin päätin itkemisen sijaan nauraa, vaikka olin jo tosi nälkäinen ja harmitti, kun tämä oli jo kolmas vaipanvaihto puolen tunnin sisällä.


Lopulta minäkin sain syödäkseni. Ja lopulta voin todeta, että kun hoitaa kokopäiväisesti kotona vauvaa, päivän kohokohdat on kakkojen lukumäärä. Ainakin itselle tästä päivästä ei ole jäänyt muuta mieleen. Kyllä varmaan jotain muutakin tänään tein, ehkä?

extreme-matkailu osa 1

Perheeseemme tuli toinen, isompi, auto joitakin kuukausi ennen kuin Poikanen syntyi. Autoon mahtuu vaunut, kokonaisina. Olen kuitenkin jo jonkin aikaa miettinyt matkustamista vaunujen ja Poikasen kanssa julkisella kulkuvälineellä.


Tänään testasin kaupunkimme paikallisliikennettä. Testiajankohta oli kahden jälkeen iltapäivällä, joten katselin pysäkillä toiveikkaana, ettei ole paljon muita matkustajia. Vähän ennen kuin bussi saapui, oli jostain pudonnut kolmisenkymmentä koululaista parin mummon ja minun ja vaunujen kanssamatkustajiksi.


Jono bussiin kulkee linja-auton vieressä, niin lähellä, että on lähes mahdotonta kääntää vaunuja sopivaan kulmaan tönimättä jonossa olevia ihmisiä. Siinä vaiheessa kun pääsen bussin keskiovelle yrittämään vaunuja sisälle, on siihen jo nuorukainen jäänyt hengailemaan. Hän ymmärtää kyllä antaa tilaa, mutta ne, jotka ovat tulossa etuovelta eivät malta odottaa, että pääsen vaunujen kanssa vaunuparkkiin. Yksi poika jopa jää jumiin tielleni selkäni taakse vaunuparkkiin, kun yrittää hirveellä kiireellä bussin takaosaan (ehkä hänellä on vakipaikka ja jos joku vie sen, ei pysty matkustamaan?). Poika kiipeää vaunuparkin penkin yli ja minun ohitseni takaisin käytävälle. Samaan aikaan käytävällä rynnii muita ja minua jännittää, että miten tässä käy: kompastuuko joku vielä vaunujen päälle.


Kaikissa kaupungeissa vaunujen kanssa matkustavien ei tarvitse suorittaa matkasta maksua. Olen kuullut huhua, että meillä niin ei olisi. Olin ottanut hanskan sisään tarpeellisen määrän kolikoita ja odottelin, että pääsen kuljettajan luokse. Kun viimeisetkin asiakkaat olivat nousseet kyytiin, matka alkoi ja käytävällä seisoi useita ihmisiä tukkimassa tieni kuljettajan luokse. Päätin, että en edes yritä, sillä pelkäsin vaunujen kaatuvan, jos kesken matkan lähden seikkailemaan ja oltiin jo yli puolenvälin ennen kuin bussi oli tyhjentynyt sen verran, ettei ollut enää käytävää tukkimassa olevia seisoskelevia matkustajia.


Mielenkiintoista sikäli, että kun katselin ympärilleni niin useita paikkoja oli kyllä vapaana: niissä tosin istui ikkunan vieressä jo joku. Joku myös tahtoi välttämättä viedä "minun" paikkani sen sijaan, että olisi mennyt istumaan jonkun vieraan ihmisen viereen. Selkäni taakse änkeytyi henkilö istumaan vaunuparkin istuimelle. Onneksi hänkin jäi ennen pois, joten pääsin edes osan matkaa istumaan.


Vaunujen kanssa bussista poistuminen oli myös yllättävän haasteellista: kun lopulta sain vaunut pois, totesin että pysäkki oli auraamatta, joten jäin odottelemaan vaunujen kanssa lumihankeen siihen asti, kunnes bussi oli ajanut pysäkiltä pois.

Kotiin selvisin, vaikkakin hikisenä. Poikanen ei haasteellisesta matkanteosta ollut milläsinkään vaan nukkui tyytyväisenä vaunuissa.

itkua ja imetystä

Aluksi itkin syöttäessä Poikasta, koska se SATTUI. Purin kyyneleet silmissä hampaanjäljet omaan kämmenselkään, jotten olisi huutanut ja pelästyttänyt vauvaa. Laskin, että montako kuukautta vielä, että Poikanen rupeaa syömää muutakin ja voin lopettaa imetyksen. Välillä päätin, että montako viikkoa vielä jaksan sen helvetillisenkivun kanssa ja sitten nostan kädet pystyyn ja luovutan, ei minusta olekaan tähän. Mutta kuten oli luvattukin, kipu loppui.


Perjantaina Poikanen oli illalla tissillä usein. Luulin, että nyt se tilaa lisää ruokaa. Tai sitten on iltatankkaus-vaihe. Kumpaakaan ei meillä ole vielä ollutkaan. Sitten oli taas yhtä kitinää ja huutoa ja sitteriä ja kantamista ja vaunuja ja vaikka mitä. Lopulta Mies sai vauvan nukahtamaan, nukkui puolisen tuntia ja sama meno jatkui: ei kelvannut tissi, vaikka olin jo ihan varma, että nälkä täytyy olla, kun viimeisestä syömisestä oli jo niin paljon aikaa. Sitähän ei lasketa, että ensimmäiset unet on jo neljä-viisi tuntia ennen kuin herää yöllä eka kerran syömään. Mies tekee ilta- ja yövuoroja, joten olen aina arkisin yksin miettimässä ja ratkaisemassa ongelmia. Kun tissi ei kelpaa, koitettu kymmeniä kertoja, eri tissejäkin (tosin ei Miehen), niin ehdotin, että Mies jatkaa vauvan kanssa ja mä meen nukkumaan, koska joka tapauksessa joudun heräämään aamulla aikaisin, kun vauva herää. Onhan se ihan luksusta, ettei itse tarvitse valvoa myöhään ja silti nousta aikaisin.


Vajaan tunnin yritin saada nukuttua. Huuto muuttu jo todella vihaiseksi: sitterissä ei ole kivaa, vaunuissa ei ole kivaa, tissillä EI OLE KIVAA ja kantaminenkin lohdutti vain hetken. Sitten Mies keksi, että jos hän koittaisi antaa pullosta maitoa. Kesti joitakin viikoja ennen kuin maidontuotanto vastasi tarvetta, joten olen pakastanut ylimääräistä: kun Mies lähtee Poikasen kanssa kaksin kyläilemään, saavat näppärästi eväät mukaan tai jos itse lähden ostoksille tai kampaajalle, ei tarvitse pohtia, että koska se viimeksi söi ja millon syö seuraavaksi. Totesin Miehelle, että sen sijaan, että alkaa sulattaa ja lämmittää maitoa pakastimesta niin pitää hetken Poikasta niin lypsän rintapumpulla valmiiksi sopivaa pulloon. Lypsäminen onnistui jotenkin hirveen vaikeesti, sain puol desiä saalista, kun Mies totesi, että koitetaan nyt sillä aluksi, sillä Poikanen alkoi olla jo todella vihainen. Ja se söi. Silmät alkoi painua puolessa välissä kiinni ja nukahti syötyään niin syvään uneen, ettei edes havahtunut kun kannoin omaan sänkyynsä nukkumaan. Yleensä siinä vaiheessa, kun peittelee omaan sänkyyn, raottaa vähän silmiään, mutta jatkaa sitten unia, kun saa tutin. Ihmekään, jos on monta tuntia ollut nälkäinen, eikä toiset idiootit tajua, että mikä on vikana. Ihmettelin, että miksi tissistä ei kelvannut, Mies oli sitä mieltä, että jos oli jo niin väsynyt, ettei jaksanut imeä, kun pullosta kuitenkin tulee helpommin.

Vähän ennen puolta yötä itkin jo pelkästään sitä, että pääsemme nukkumaan, koska ratkaisu löytyi: Poikanen on tyytyväinen. Toisaalta itketti vähän sekin, että tissi ei kelvannut, vaikka oli nälkä. Ilmeisesti tuotteessa ei ole vikaa, tarjoiltiin vaan väärällä tavalla. Parisen viikkoa olen joutunut iltaisin tekemään kaikki temput, jotta Poikanen nukahtaa ja olen luullut, että nälkä ei voi olla, kun tissi ei kelpaa. En ole ymmärtänyt, että olen keinuttanut ja hyssyttänyt vauvan nälkäisenä nukkumaan, hän olisi syönyt. Lopulta äiti itki itsensä uneen, kun mietti kuinka hirveä onkaan.

Koko viikonloppu menikin sitten rintapumpun ja pullojen kanssa pelatessa. Ehkä annan liian helposti periksi, mutta en pysty pakottamaan toista syömään tissistä. Itselläkin mukavampi, kun vauva on pullosta syötyään tyytyväinen.

Tänään illalla alkoi taas kitinä. Sain rintapumpulla vaivoin vajaa puolen desiä saalista. Poikanen söi ahneesti pullosta, mutta jonkin ajan kulutta alkoi taas kitinä. Tissillä imi muutaman kerran ja rupesi huutamaan. Varmistin Mieheltäkin, että eikö se hänenkin mielestään kuulosta siltä kuin vauvalla olisi nälkä. Mies oli samaa mieltä ja lisäsi vielä, että kun mä annoin niin vähän pullosta. Itkukurkussa aloin selittämään, että kun en saanut enempää. Mies totesi rauhallisesti, että jospa sitten sulatetaan pakastimesta. Ja jälleen kerran: Poikanen söi ja nukahti tyytyväisenä. Ja jälleen mietin, että onko tässä parisen viikkoa ollut jo kitinän syynä se, että tuo lapsi tahtoisi suorittaa iltatankkauksen, mutta maitoa ei ole helposti saatavilla tarpeeksi ja sitte mä oon tuntitolkulla hyssyttänyt ja kantanut ja keinuttanut, kunnes toinen on nälkäisenä nukahtanut.

En ole edes ymmärtänyt pelätä, että maito loppuisi. Raskausaikana ajattelin rennosti, että imetän, jos lähtee sujumaan ja jos ei niin kyllä ne lapset kasvaa, vaikka saa pullosta vastiketta. Pääasia, että saa ruokaa. Mies oli sitä mieltä, että tottakai imetän, onhan se paljon helpompikin, kun ei tarvitse pestä pulloja ja lämmittää evästä oikean lämpöiseksi. Aluksi Mies kannustikin imettämiseen ja sita kannustusta tosiaan tarvitsin, kun itkin kivusta ja itkin harmista, että maitoa on ihan kaikkialla, kun sitä oli aivan liikaa. Jotenkin olen vielä sisäistänyt kaiken sen tarjonnassa olevan propagandan siitä, ettei maito voi loppua yhtäkkiä. Niin, ei se lopukaan, sitä on vain aivan liian vähän. Itkettää, kun ei tämä mennytkään niin kuin elokuvissa.

herkkis

En ole niitä ihmisiä, jotka haluavat kulkea käsikädessä kumppaninsa kanssa julkisella paikalla. Muiden läsnäollessa voi ehkä halailla ja suudella tai pitää kädestä kiinni, jos on tarpeeksi promilleja veressä.

Yllättäen hormonit saavat minussakin aikaa jotain. Raskausaikana, varsinkin alkuvaiheessa, purskahtelin itkuun ihan älyttömistäkin asioista. Töissäkin piti välillä hipsiä piiloon nieleskelemään itkua. Raskauden edetessä herkistelyt vähenivät, ehkä hormonit vähän tasoittuivat. Sairaalassa kerrottiin, että synnytyksen jälkeen hormonit saavat naisessa taas uuden vallan. Kun lopulta pääsin sairaalasta kotiin, ensimmäisinä iltoina rupesi vaan itkettämään. Ilman mitään syytä paitsi, että olin päässyt kotiin, olin selvinnyt hengissä ja vauva oli ihana ja ne oli antaneet sen meille omaksi. Ihmettelin Miehellekin, että mikä ihme on.

Nyt itku meinaa tulla, jos Poikanen huutaa. Poikanen huutaa todella harvoin ja silloin on vielä helppoa, jos kyse on siitä, että on NÄLKÄ, mutta palvelu on liian hidasta. Kun vain ajattelen sitä, että joudun jonain päivänä takaisin töihin ja hylkäämään Poikasen vieraan hoitoon tai että joka aamu tuhansia vauvoja viedään päiväkoteihin, kun vanhemmat menee töihin tai että jotkut vauvat joutuvat huutamaan yksin, nälissään, märissä vaipoissa tai että joku joutuu tekemään sen ratkaisun, että raskaus keskeytetään tai että mitä kaikkea pahaa maailmassa tapahtuu ja miten ihmeessä pystyn suojelemaan siltä kaikelta Poikasta . . .

Harrastan television katselua keskiverto suomalaista huomattavasti vähemmän. Käytän ajan mielummin johonkin järkevään puuhailuun. Vauvaa imettäessä en kahden käden omaavana yksilönä pysty puuhailemaan muuta niin kuluttelen aikaa joko ihailemalla Poikasta tai katsomalla televisiota. Itkevät vauvat, vanhemmat, joiden pikkulapset on kateissa tai sairaita, jopa mainosten pikkulapset saavat kyyneleet omiin silmiini. En juurikaan seuraa mitään sarjoja, mutta monissa elokuvissa on edellä mainittuja elementtejä. Ja sitten mainoskatkolla näytetään se mainos, jossa pikkupoika leikkii lattialla äidin puhuessa puhelimessa ja keittäessä iltapuuroa. Miten ne ovat edes löytäneet niin ihanan ja suloisen lapsen siihen mainokseen tutti suussa?

Vielä en ole valmis kulkemaan Miehen kanssa käsikädessä kadulla. Pelkään pahoin, että hormonien tasaannuttua en liikutu enää ihan kaikesta siitä, mistä nyt, mutta tuskin palaudun enää omaksi entiseksi itsekseni. Tässäkään asiassa.