kalsarikokeilut

Päätin siirtää lomani kunniaksi Poikasen pottatreenit uudelle tasolle eli pyrkimykseen olla ainakin kotona vaipatta.

Nämä bokserit on kokoa 92 cm. Huomenna pääsen sovittamaan, että onko sopivat vai pitääkö odotella, että vähän kasvaa. Nyt sormet jo syyhyää, kun kaapista löytyy erilaisia trikoopaloja, joista ei riitä yhteen kokonaiseen vaatteeseen, mutta yhdistelemällä saa kokoon hauskoja kalsarikuoseja.

Verta

Taustaksi kerrottakoon, että haaveammattini ei ole koskaan ollut sairaanhoitaja tai lääkäri tai mitään missä on kohtalainen todennäköisyys olla tekemisissä veren tai kivun kanssa. Tähän astiset Poikasen rokotukset on hoidettu siten, että Mies on ollut niillä neuvolakerroilla mukana ja minä olen ollut huoneessa kuin en olisikaan.

Poikasen kiipeilystä ja vauhdista huolimatta hän ei ole juurikaan loukannut itseään. Yleensä putoamisista ollaan selvitty mustelmilla sekä pään kolauttamisella, mikä on tottakai johtanut aivotärähdysepäilyn poissulkemiseen.

Tänään kävin päivällisen jälkeen Poikasen kanssa tsekkailemassa alennusmyyntejä ja leikkimässä kauppakeskuksen sisäleikkipaikoissa, koska ulkona oli niin kurja ilma. Ihan mukavaa ajanvietettä, kun juhannuksen jälkeen kotona odottaa monta koneellista pesemätöntä pyykkiä sekä koko kodin perusteellinen siivous. Säästän siivouksen sellaiselle päivälle, kun on pakko olla kotona ja sisällä eli kun sataa niin paljon ja on vuodenaikaan nähden niin kylmää, ettei tee mieli lähteä kiertämään edes kauppoja. Tai sitten sellaiselle päivälle, kun yksinkertaisesti on motivaatiota siivota. Toisaalta pelkkää ajanvietettähän shoppailuretket Poikasen kanssa on, sillä parin kaupan jälkeen on päästävä vähän leikkimään ja touhuamaan ja kaupoissa ei voi pysätä pitkäksi aikaa ihmettelemään tai sovittelemaan tuotteita. Oikeastaan heräteostoksia ei juurikaan tule tehtyä, koska kynnys alkaa sovittelemaan muuten vaan jotain vaatetta on korkeampi saatikka jos olisi yksinään liikkeellä. Neljän huoneen omakotitalosta kolmen huoneen kerrostaloasuntoon muuttaneena olen päättänyt, että tavaran haalimisille ja turhalle kuluttamiselle on saatava stoppi. Eihän muutos yhdessä yössä tapahdu: jo kerätystä materiasta on (henkisesti) vaikea luopua ja taasen turhaksi käyneestä vauvatavarasta on helppo luopua, mutta oma aikaansaavuus asian edistämiseksi ei ole ollut kovinkaan tehokasta. Fakta on, että vähemmälläki pärjää ja kun säilytystilaa on rajallisesti ja vaatekaappi taas pienempi, on pakko luopua jostain vaatekappaleesta ennen uuden hankkimista.

Sen lisäksi että vaatekauppojen kiertely on mukavaa ajanvietettä, kun ei ole pakko löytää mitään, kun ei ole sitä paniikkia, että tarvin jonkun jutun, mutta mikään ei tunnu kelpaavan ja sitten on vain tyydyttävä johonkin. Nyt voi valita. Nyt voi seuraavana päivänä mennä tekemään hankinnan jos yön yli nukkumisen jälkeenkin on varmasti sitä mieltä, että kyseinen vaate on mieleinen ja ihan oikeesti tarpeellinen.

Shoppailuillan päätteeksi poikkesin naapuriruokakaupassa ostamassa huomiseksi evästä töihin ja iltapalaksi itselleni cottifruttia. En tiedä, eikö kyseistä tuotetta enää valmisteta vai eikö naapurikaupan valikoimaan tuote kuulunut, mutta päädyin sitten ostamaan maustetun rahkan ja purkillisen raejuustoa. Kassalla Poikanen alkoi hieromaan nenäänsä ja kun olin saanut ostokset maksettua, tajusin, että Poikasen käsi on veressä. Samoin toisessa kädessä oli vähän verta. Ja nenästä valui tumman punainen verivana, Poikasen pikkurillin levyinen. Jouduin pieneen paniikkiin: piti saada ostokset pakattua, päästä pois kassalta, jotten olisi toisten asiakkaiden tukkeena, mutta toisaalta veriongelma piti ratkaista.

Ehkä Poikanen oli jo väsynyt tai itsekin hämmentynyt verestä, sillä ihme ja kumma ei sotkenut vaatteitaan tai rattaita. Lähdin lykkimään Poikasta hissille ja etsin epätoivoisesti jotain mihin pyyhiä, paperia. Ei nenäliinaa taskussa, edes käytettyä. Ei nenäliinapaketin loppua laukussa. Kestovaippa oli, mutta en malttanut siihen pyyhiä, kun mietin, josko veri ei lähde kunnolla pesussa pois. Tiesin, että pussukassakaan ei varmasti olisi nenäliinaa. Avasin sen kuitenkin. Siellä oli yksittäispakattu kosteuspyyhe. Veri olikin jonkin verran kuivahtanut jo Poikasen käsiin, joten sillä sain putsattua Poikasen ja verenvuoto nenästäki oli tyrehtynyt.

Kotimatka ei pitkä ole: ulos kadulle ja melkeinpä seuraavasti ovesta rappukäytävään, kerros ylös ja kotiovea avatessa minua vieläkin heikotti.

Poikasen istuessa potalla iltapalan jälkeen, nenästä tuli vielä vähän verta. Melkein olin valmis soittamaan jo johonkin: ihan mihin tahansa, Miehelle, siskolle, äidille, etsimään neuvolan päivystysnumeron, jollekin joka sanoisi, ettei mitään hätää. Kyllähän minä sen itsekin tiedän, että tuollainen määrä ole vaarallista, verenvuoto kuitenkin tyrehtyi ihan itsekseen.

itsetuntemuksen opiskelua

Osallistuin viime viikolla työnantajani tarjoamaan kahteen koulutuspäivään, joiden tarkoituksena oli oppia näkemään omat heikkoudet työnjohtajana mitä kautta sitten lähdetään kehittämään ja treenamaan omaa toimintaa ja itseä.

Ennakkotehtävänä oli vastata noin 120 itseään koskevaan kysymykseen, kuinka toimii erilaisissa tilanteissa ja miten asioista ajattelee. Kun ensimmäisenä päivänä sain tuloksen käteeni, en tunnistanut itseäni siitä. Minäkö tuollainen? En. En en ole. Muutaman päivän sulattelun jälkeen olen todennut, että ehkä minussa kuitenkin aika paljon tuloksen kaltaista on, en ole vain nähnyt asiaa ennen kuin pakotetaan katsomaan.

Kouluttajamme oli todella ihana, kerrankin motivoiva ja positiivinen kouluttaja, eikä päivät olleet pelkkää istumista, ensimmäinen päivä aloitettiin joogalla! (mikä mielestäni oli todella uskaliasta, kun koulutettava porukka pääasiassa koostui miehistä miehisellä alalla).

Koulutuspäivinä kouluttaja useean otteeseen totesi, että kun ihmisellä on kokoinaisuus hyvin; tyytyväinen kaikkiin elämänsä osa-alueisiin kotona, töissä, vapaa-ajalla ja kroppa on kunnossa niin ihminen voi hyvin ja hyvin voiva ihminen on tuottavampi ja toisaalta suhtautuu asioihin positiisesti. Ja jos joku asia ei ole kuten pitää muutos lähtee omasta itsestä.

Tuollaisen kahden päivän session jälkeen aloin taas miettimään elämän peruskysymyksiä, mitä elämältä haluan, olenko tyytyväinen nykytilanteeseen.

Olen suunnitellut aloittavani jonkun uuden harrastuksen liikunnan parissa, kodin ulkopuolella. Tähän asti olen miettinyt vanhoihin harrastuksiin liittyen tanssiin tai saliin liittyviä juttuja, mutta nyt suunnittelin, että ehkä lähtisin etsimään ja kokeilemaan joogaa. Jollain tasolla meditatiivinen, rauhallinen jooga sai pään rauhottumaan.

Jostain syystä jälleen kerran päädyn siihen samaan kysymykseen; onko minun hyvä olla Miehen kanssa? Ehkä se, etten halua virallistaa suhdetta avioliitolla kertoo kuitenkin jostain. Monesti ajattelen, miten paljon rauhallisempi ja rennompi olisin kun asuisin kaksin Poikasen kanssa. Jälleen kerran kaipaan vapautta. En niinkään enää sitä, että pääsen kesäterasseille pörräämään, pelkästään vain sitä, ettei tarvitse siivota toisen aikuisen sotkuja, aikatauluttaa omaa elämäänsä toisen aikuisen menoilla.

Rehellisesti mietin, että jaksaisinko ihan oikeasti 11 päivää putkeen kaikki illat ja aamut, vaikka sitten haaveilen siitä joka toisesta vapaasta viikonlopusta, jolloin olisi pakko luovuttaa Poikanen isälleen ja saisin itse rauhassa nukkua pitkään, siivota ja tehdä mitä haluan. Tarvitsisinko kuitenkin toista aikuista, jotta selviäisin arjesta Poikasen kanssa. Puolisen vuotta sitten minulle todettiin sama, mikä näkyi tämänkin kertaisesta testistä: en osaa pyytää tai vastaanottaa apua. Kaipaan Mieheltä vastuunottoa elämästä, etten minä ole se, joka tekee kaikki ratkaisut, joka keksii ratkaisut ongelmiin, joka pyörittää arkea. Rehellisesti en ehkä osaisi vaan heittäytyä ja olla virran kuljetettavana, mutta olisin valmis vähän yrittämään. Olisin valmis antamaan toiselle osan kantamuksestani.

uusi koti

Muutimme siis nelisen viikkoa sitten. Edelleen valaisimia on asentamatta kattoon (tämä selkeesti Miehen osaamisaluetta, mutta jotenkin on aina onnistunut siirtämään tuonnemmas) ja Poikasen huoneessa on niitä pussukoita ja laatikoita, joita ei voi mukamas hävittää, joille ei yksinkertaisesti ole uudessa pienemmässä kodissa järkevää paikkaa, kun kaikki kaapit ja laatikot pursuaa jo tavaraa. Yksi romuhuone tekee koko kodista, joka käsittää kolme huonetta, todella epäsiistin ja joka päivä motivoin itseäni, että tänään käyn loput pussukat läpi ja siivoan.

Viikkosiivouksia (joita meillä ei ennenkää ole viikoittain tehty) ei ole juuri tullut tehtyä, koska koti on koko ajan sekaisin ja pursuaa tavaraa, joten mitää pölykasoja ei huomaa.

En ole koskaan ollut kotirottatyyppiä, mutta nyt vielä vähemmän: töistä kotiin tultuani lähden Poikasen kanssa leikkipuistoon, kauppaan, kaupungille, mihin tahansa. Poikanen tykkää istuskella rattaissa ja toisaalta kun uusi koti on ihan keskellä kaupunkia, ei mihinkään ole pitkä matka. Tietysti lopputulos on se, ettei kotona tapahdu mitään, koska siellä ei ketään ole ja siten siellä ollaan vieläkin vähemmän (jostain kumman syystä nämä tällaiset asiat ei Miestä häiritse, joten Miehen kotona viettämä aika ei juurikaan vaikuta kotimme siisteystasoon).

30 v

Täysienkymppien tavottaminen sai (taas) ajatukset pyörimään. Virallisesta syntymäpäivästäni on jo kolmisen viikkoa aikaa, mutta muuton takia en ole ehtinyt ajatuksiani kirjaamaan.

Taustaksi kerrottakoon, että kun 20 v tuli täyteen, ajatukset pyöri niin paljon ja pohdin asioita jopa ääneen silloiselle asuinkumppanille, joka lopulta oli sitä mieltä, että minun tulisi lähteä hakemaan apua, hän ei osaa ratkaista pulmaani. Ulkopuolista apua en lähtenyt hakemaan, en tiedä olisiko oikeasti tarvittu.

Saattaa olla, että kodin myyminen, uuteen asuntoon muuttaminen yli 120 kilometrin päähän kaupungista, jossa ehdin asumaan kymmenisen vuotta ja Miehen siirtyminen uusiin työtehtäviin on helpottanut kolmenkympin kriisiäni: nimittäin sitä ei ole. Vielä puoli vuotta sitten olin varma, että sellainen tulee, vielä pahempana, mitä kahdenkympin kriisi oli, mutta ei. Mahdollista on myös, etten ole oikeasti vielä tajunnut, että kuinka vanha olen.

Muutto uuteen kaupunkiin ja talon myyminen ratkaisee kaksi kriisin alkua: minulla on edessä ammattiura, sillä saan pitää nykyisen työpaikkani, minun ei tarvitse etsiä uutta työtä. Myös Miehen ammattiura etenee, vaikka toisaalta mietin, onko tämä oikein, hän lähtee synnyin kaupungistaan. Toisaalta aikuisena ihmisenä hän itse tekee ratkaisunsa, mutta minä olen meidän perheessä ainoa, joka intoilee uudesta arjesta (johon ei kuulu 3 h 40 min päivittäistä työmatkaa). Joku voisi määritellä minut sitoutumiskammoiseksi: yhteinen asuntolaina, yhteinen osoite ja yhteinen lapsi on ok, mutta jos aletaan puhumaan sormuksista tai avioliitosta, olen valmis poistumaan takavasemmalle. Mielummin juosten. Nyt ei ole yhteistä asuntolainaa. Tai siis ylipäätään lainaa ja omakotitaloa. Vuokra-asunnosta lähteminen, muuttaminen on aina helpompaa. Tämä ei siis tarkoita, että lähtisin pakkaamaan tavaroita ja muuttamaan vaan sitä, että minun on helpompi hengittää: en ole mihinkään sidottu.

Elämä tuntuu hyvältä. Asiat tuntuvat olevan järjestyksessä. Jos ei lasketa sitä, että Poikanen käyttäytyy aggressiivisesti, varsinkin toisia lapsia kohtaan leikkipuistossa tai tänään kun kävimme tutustumassa uuteen päiväkotiin. Siellä olin kaikkea muuta kuin ylpeä äiti... Jotenkin ammattilaisten silmien edessä miettii, että kuinka tässä tilanteessa tulisi toimia, mitä kuuluu tehdä, teenkö oikein vai johtuuko lapseni käytös juurikin omasta toiminnastani, mikä on siis väärin ja että miksi kello ei voi olla jo niin paljon, että voisimme lähteä pois täältä, miten oma lapseni ehtii vaikka mitä, miten on mahdollista, että kaksi minuuttia sitten katsoin kelloa, onko ihan varma, että tuo kello toimii???

Sitten tullaan siihen ikäkriisin alkuun. Katselen muita äitejä kaupungilla / vauvakinossa / kaupassa. Onpa vanhan näköinen, minkä ikäinen tuo mahtaa olla ja sen jälkeen mietin, että näytänkö itsekin noin vanhalta ja että olenhan 30 v ja minulla on vasta yksi lapsi. Järkevää olisi tehdä lapset lyhyellä ikäerolla: menisi samalla valvomisella ja univelalla pikkulapsiaika, pikkulapsiaika olisi yksikössä ei monikossa ja isompana sisaruksista olisi toisilleen leikkikaveria, kun ikäero ei olisi kovin iso. Mutta. En halua repiä kroppaani toista kertaa, en tahdo, että minusta tulee kukaa enää ulos (ei millään tapaa eikä varsinkaan alateitse), en halua imettää, pelkkä ajatuskin inhottaa (ja miksi en luovuttanut kun Poikanen halusi ennemmin syödä pullosta, olisi tästäkin jäänyt paljon paremmat muistot saatikka kunnon itkutaistelut), en halua herätä neljää kertaa yössä syöttämään. Tai viisi. Ja haluan elämäni takaisin. Siis sen elämän, johon kuului ammattiminäni, jossa voin harrastaa muutakin kuin äiti-vauvajuttuja. Tottahan Poikanen on vielä niin pieni, että se rajottaa omaa harrastamistani ja menemistä. Oikeastaan sitä en vielä niin kaipaakaan, olen äitiyslomani ja hoitovapaan aikana kehitellyt uusia harrastukia, mitkä vielä riittää rentoutukseen, arjesta irrottautumiseen. Mutta töitä kaipaan. Oikeita töitä. En ole valmis tekemään ylipitkiä työpäiviä Poikasen kustannuksella, tottahan tässä mennään Poikasen ehdoilla ja minä joustan tässä. Siellä en ole äiti, töissä olen minä.

Pohdin myös sitä, että riittäisinkö kahdelle. Vauvan tarvitsema aika olisi Poikaselta pois. Poikasen vaatima huomio olisi vauvalta pois. Vauva-arjesta on kuitenki vielä niin vähän aikaa, ettei aika ole kullannut muistoja. Haluaisinko kokea kaiken vielä uudestaan ei-ensikertalaisena?

En halua. Ja kuitenkin mietin, että pitäisikö minun haluta. Kuuluisiko minun olla yksi keskiverto suomalaisesta noin kahden lapsen perheen äiti? Kuuluisiko minun haluta?

villamyssy

Poikaselle neuloin tälläisen villamyssyn. Näyttää kuvassa ihan vammaiselta, mutta päässä on tosi söpö. Odottelussa on, että ilmat sen verta lämpenevät, että uskaltaa näin ohuella päähineellä ulkoillakin.

siivouksesta

En ole koskaan ollut kovin tarkka siivouksen suhteen: ei mitään määrättyjä viikkosiivouksia, vaikka sellaisi suositellaankin varsinki lapsiperheissä. Onhan se tosin meilläkin todettu, että sitä paremmalla päällä minä olen, mitä siistimpää kotona on ja varsinkin päin vastoin... Jotenkin oman mukavuuden kannalta siivous suoritetaan vasta sitten kun siivo kotona on sellainen, että se häiritsee.

Asuntoesittelyt vaatii, että koti olisi aika tip top. Onhan se myyvämpi ja toisaalta eihän sitä kehtaa kotiinsa päästää vieraita ihmisiä ihmettelemään, jos talo on ihan mullin mallin (mitä se meillä on, kun viikot minulla menee töissä ja Poikanen 1 v 6 kk ehtii jos vaikka mitä, varsinki levittämään tavaraa).

Välillä iskee kauhea epätoivo, ettei tätä pysty mitenkään hallitsemaan: En vieläkään ymmärrä äitejä, jotka suorittavat viikkosiivouksen lapsen tai lasten kanssa. Pienten lasten. Aluksi ajattelin, että oma lapseni on vaativa tai minä olen vaativa, koska hoitovapaa aikanani nautin tilanteista, että Mies lähti muutamaksi tunniksi Poikasen kanssa kyläilemään ja sain kaikessa rauhassa siivota. Nykyään tämä ei ole mahdollista, koska kumpikin käydään töissä ja jotta Poikasen hoitopäivät olisi edes vähän siedettäviä, vuorotyömme rytmittyvät siten, että toisen ollessa töissä, toinen on kotona.

Poikanen viihtyy nykyään ihan hyvin siivouksen ajan. Tosin ehtii puuhailemaan kaikkea ei niin sallittua, koska minä en ehdi katsomaan samalla kun siivoan, että mitä Poikanen puuhaa. Ehkä oma lapseni on nopea. Tai ehkä minä olen hidas. Ehkä joskus osaan siivota lapseni kanssa. Nyt vain odotan, että koti olisi lähempänä työpaikkaa ja ettei joka päivä pidä yrittää pitää kaikkea hallinnassa, jos joku tahtoo yllättäen tulla katsomaan taloamme ostoaikeissa.

Täytyy kyllä todeta, että onhan se ihan kiva tulla siistiin kotiin asuntoesittelyn jälkeen, vaikka koti ei puolen tunnin kotonaolon jälkeen enää olekaan niin siisti.