ja hänen majesteettinsa

Hankin keväällä pitkään haaveilemani saumurin. Tai no. Itse asiassahan siinä kävi niin, että menin ompelukoneliikkeeseen ostamaan saumuria, lähes tuplasin budjetin ja tulinkin kotiin saumuri-peitetikkikone-yhdistelmän kanssa.

Jotain pientä tekelettä olen kokeillut, jonkin verran taisteluja on ollut ja osanhan olen sitten viimeistellyt ompelukoneella, kun yhteistyöstämme ei ole tullut mitää ja tapani mukaan olen viimeisenä yönä ennen lahjan antamista ommellut. Kesälomalla tarkoitukseni oli istua kaikki illat uuden muruseni vieressä, mutta yhteistyömme ei oikein lähtenyt sujumaan. Kävin murusen kanssa hänet myyneessä liikkeessäkin, jossa todettiin yhden koukun olevan puolisen senttiä eri asennossa kuin myymälässä olevalla kloonikaverillaan. Ja sen jälkeen murunen jälleen pelitti.

Kunnes toin hänet kotiin. Purin ompeluintoani piirtelemällä kaavoja, leikkaamalla kankaita, jotta voin siitä sitten vaan lähteä surauttelemaan. Muutama viikko sitten tajusin, että Poikanen ehtii kasvamaan niistä leikatuista kankaista ohi, jos en ompele niitä vaatteiksi tai käyttökerrat jäävät todella vähäisiksi.

Kävin ostamassa ompelukoneliikkeestä hullunkalliita neuloja. Lauantai-iltana levitin koneet ja pelit ja vehkeet keittiöön ja aloin säätämisen. Kahden tunnin jälkeen tikki oli edelleen samannäköistä mitä alottaessani. Pettyneenä keräsin tarpeet takaisin kaappeihin: yhtään siedettävää saumaa en ollut saanut aikaiseksi, ainoastaan puolen pussia suttua, kun olin koetilkuilla kokeillut ja säätänyt ja kokeillut ja säätänyt ja kokeillut ja säätänyt ja ...

Tänään aamupäivällä otin koneen uudestaan esille ja reilu puolen tunnin säätämisen jälkeen tikki on kelvollista. Jei! Kirjoitin heti muistiin, että millä säädöillä trikoota sitten oikein ommellaan niin seuraavalla kerralla on ehkä vähän helpompaa.

Henkisesti olen valmistautunut siihen, että kun vaihdan materiaalin esimerkiksi velouriin tai collegeen niin edessä on taas monen tunnin vääntö.

Mutta on hän silti ihana.

yllättävä sijanti

Olemme lähdössä kauppaan ja lähes lähtövalmiina, Poikanen tosin pelkät kalsarit jalassa katsoo piirrettyjä. Minä laitan tukkaa vessan peilin edessä. 

Mies: Missä Poikasen kaikki vaatteet on? 

Minä: Vaatekaapissa.

Missä muuallakaan?

4-vuotissynttärit

Poikasen synttäreitä vietettiin pari viikonloppua sitten. Ilmeisesti oli rankat juhlat, sillä olen vasta tällä viikolla jaksanut siivota. Osa syyllinen taitaa olla myös iltavuoroviikot; kun Poikasen saa vihdoin uneen, jaksaa itse istua vain netissä eikä aamuisin jaksa nousta niin aikaisin, että ehtisi tehdä muuta kuin pakolliset aamutouhut ennen päiväkotiin ja töihin lähtöä.

Vieraille tarjottiin suklaapipareita vadelmamarmeladitäytteellä, viinimarjamarenkileivoksia, kinkkuvoileipäkakkua sekä Poikasen toiveiden mukaan suklaatäytekakkua (jonka unohdin kokonaan kuvata).

Vaikkei synttäreille mahdottomasti vieraita kutsuttukaan, tajusin lahjakuvaa ottaessani taas, että miten paljon kaikkea meille kotiutui. Muutosta lähtien olen ahdistunut tavarapaljoudesta ja Poikanen on onnellinen saadessaan uusia leluja ja tavaroita.

Osaksi alan myös ymmärtää sen, että perheessä asuu jo iso poika. Miehellekin joku ilta totesin, että ensi syksynä Poikanen menee vielä päiväkotiin ja sitten alkaa esikoulu.

Jälleen löydän itsestäni saman paniikin, minkä silloin kun Poikanen oli vauva. Aluksi en osannut tehdä mitään, kun Poikanen nukkui ja kun hän oli valveilla, tunsin siitä huonoa omaatuntoa, jos silitin tai tein jotain muuta kuin istuin vieressä seurustelemassa. Jossain kohtaan opin siihen, että Poikanen osaa viihdyttää hetken ihan itseäänkin, eikä välttämättä ole hänelle hyväksikään, jos äiti on koko ajan kimpussa.

Nyt olen taas hämmentynyt, että mitä kaikkea Poikaselle pitäisi tarjota ja toisaalta arkena jos aikoo tehdä kotitöitä ja leikkiä Poikasen kanssa ja töiden ja kotitöiden ja Poikasen hoitamisen lisäksi ehtiä harrastamaan jotain omaa, pitäisi omata useampi käsi tai saada vuorokauteen lisää tunteja. Tai tehdä kokoajan jotain sen sijaan, että jumittuu illalla koneen viereen ihmettelemään netin ihmeellistä maailmaa.

Ehkä löydän oman tehokkuuteni jälleen kun arki alkaa pyörimään: osaa aikatauluttaa ja suunnitella päivät siten, että ehtii tehdä tarpeeksi kaikkea. Ja alan olla vahvasti sitä mieltä, että siivotussa, mieleisessä kodissa, jossa ei ole epämääräisiä keskeneräisyyksiä, on energiaakin tehdä ja hoitaa kaikki pakollinen ja sen lisäksi vielä tilaa omalle ajalle.

kirjahyllyn kauheus ja kauneus

Haluan, että kirjat ovat kirjahyllyssä järjestyksessä. Aikana ennen Poikasta omat kirjani olivat hyllyssä kokojärjestyksessä ja se miellytti silmääni. Poikasen vauva-aikana uusin olohuoneemme hyllystön siten, että kaikki on laatikoiden tai kaappien ovien takana piilossa.

Meille on kertynyt ihan mukava määrä lastenkirjoja, kiitos omien erilaisten kirjakerhojäsenyyksien sekä lähipiirin lahjomiset. Erityisesti Miehen äiti on suuri kirjaston ja kirjakauppojen ystävä, hänelle tosin on käynyt myös niin, että on ostanut kirjan, joka jo omasta hyllystä löytyykin.

Aluksi Poikasen kirjat mahtuivat laatikkoon. Sitten oli kaksi laatikkoa, jossa toisessa katselukirjat ja toisessa lukukirjat, joita ei pienet kädet päässyt itsekseen selailemaan. Lopulta meille muutti hyvin yksinkertainen avohylly, jonka ylähyllyt ovat kirjoja varten ja alahyllyissä leluja.

Ensin järjestin kirjat siten, että alemmilla kirjahyllyillä oli niitä kirjoja, joita Poikanen voisi itsekseenkin katsella ja ylähyllyillä satukirjoja. Järjestelin niitä myös kokojärjestykseen. Ei kovin toimiva, ainakaan silloin kun piti valita illalla satukirjaa.

Aakkostaminenkaan ei oikeastaan toiminut, sillä lastenkirjoissa on suuria kokoeroja, erityisesti kun osa on satukirjoja toiset katselukirjoja. Ja jonkin aikaa kun kirjat jossain järjestyksessä olivatkin niin muutaman illan jälkeen niitä löytyi pitkin kotia, eikä niitä enää jaksanut sovittaa oikeisiin koloihinsa.

Viime viikolla otin projektiksi käsitellä yhden kotimme laatikoston uuteen uskoon ja nykyiseen sisustukseen sopivammaksi. Internetin ihmeellistä maailma asian tiimoilta googlailtuani löysin puolivahingossa idean kirjojen järjestämiseen.

Väriin järjesty!

Ainakin omaa silmää tämä miellyttää tähän astisista kokeiluistani eniten.

valassetti

Siskoni keskimmäinen vietti tänään 4-vuotissynttäreitä. Tiedän, että ihan yhdellekin lapselle leluja kertyy ihan liikaa ja vaatteille on aina käyttöä. Tiedän myös sen, että siskoni pitää järkevistä lahjoista, joten päätin valita itselleni helpoimman tien ja ommella jotain.

Tutkin kangasvarastoja ja löysin palan valaskangasta, jonka sisko oli minulle antanut. Jälleen kerran jämäpala oli hassun mallinen, mutta sai siitä kuitenkin t-paitaan puolet etu- ja takakappaleista sekä lyhyen hian. Siitä se ajatus sitten lähti.

Palapelileikkiä päätin jatkaa myös housuissa ja collegehupparissa. Suunnittelin ompelevani koristeleompeleet leikkaussaumoihin uuden murusen taso-ompeleella.

Yleensä aloitan lahjojen ompelemisen edellisenä iltana, mutta koska tässä setissä oli niinkin monta vaatetta kuin kolme, tein poikkeuksen ja aloitin jo torstai-iltana. Yhteen asti yöllä taistelin muruseni kanssa ja sain huppariin taskut ja olkasaumat ommeltua. Luovutin ja mietin paniikissa, että pitääkö nyt keksiä joku lahja.

Aamulla käväisin murusen kanssa myyjä/huoltoliikkeessä ja illalla sain ommeltua hupparin vetoketjua vaille valmiiksi ja housut ja paidan alkutekijöihin. Sitten yhteystyömme jälleen takkusi sen verran pahasti, että pohdein puoli kolmelta yöllä Miehelle, että mitä ihmettä lahjaksi viedään. Päädyin ompelemaan alkuperäisen lahjaidean loppuun ompelukoneella.

Setti tuli valmiiksi, ehdin jopa muutaman tunnin nukkuakin eikä päälle päin huomaa, että osa saumoista onkin ommeltu saumurin sijaan ompelukoneen huolittevalla jousto-ompeleella. Itseä kyllä vähän ajatus häiritsee.

Mietin kyllä sitäkin, että kun kyseessä on neljävuotiaan synttärit, pitäisikö lahjan olla lelu eikä sellaista, minkä tietää lapsen äidin arvostavan.

Kaikki vaatteet koossa 110 cm, muokattuna kasvunvaralla siten, että housujen lahkeissa pidennetyt resorit, vetoketjuhupparissa pidempi vyötäröresori ja t-paidassakin helman pituutta kasvatettu.

vihdoinkin valmista

Helteillä Mies keksi, että juoksushortseissa hän voisi lähteä lenkille. Miehellä oli selvä visio shortseista: väriltään harmaat ja materiaalina college. Juu, ei sitten ensimmäisestä kaupasta löytynyt. Mieshän ei shoppailusta erityisemmin perusta ja ensimmäisestä kaupasta olisi löydyttävä edes jotain sellaista, minkä kelpuuttaa vaikkei ihan täysin olisikaan sitä mitä on ajatellut. Hän keksi, että minähän voisin hänelle sellaiset ommella.

Kangasvarastoistani ei harmata collegea löytynyt eikä mikään tarjoamani väri kelvannut. Tunnustan myös olevani tarkka, minkä värisellä langalla ommellaan ja vielä ei saumuriin ollut harmaita lankoja. Eli ensimmäiseksi tilaamaan kangasta ja saumurilankoja.

Kaavan löytäminenkin olikin sitten monimutkaisempi juttu. Pettymyksekseni totesin, ettei yhdessäkään aikanani tilaamastani tai ostamastani lehdestä löytynyt edes miesten verkkareiden kaavaa, jota muokkaamalla olisi saanut shortseihin kaavan. Olin jo menossa kirjastoon, kunnes muistin peruskaavakirjani ja sieltähän perusverkkareiden kaava löytyi. Miehestä mitat ja kaavoja piirtämään ja kuosittelemaan.

Leikattuna kappaleet näyttivät mielettömän kokoisilta, lieneekö syynä se, että olen tottunut ompelemaan Poikaselle. Mallailin kappaleita Mieheen ennen taskujen ompelua ja uskottava se oli, että sopivan kokoiset palat olin osannut leikata.

Vyötärö sitten vastusti vähän enemmän. Leikkasin erillisen vyötärökaitaleen ja testasin uusia neppipihtejäkin puristamalla sirkkarenkaat nyöriä varten. Sirkkarenkaiden puristaminen ensimmäisen kerran oikeaan työhön ei ollut ehkä se järkevin idea: ensimmäinen oli rutussa ja toinen vähän vähemmän. Tosin kumpikin niin tiukasti kiinni, etteivät irronneet sormivoimin. Loppukankaan olin jo ehtinyt silppuamaan siskoni pojan synttärilahjaan, joten uutta vyötärökaitalettakaan ei ollut mahdollista leikata. Vyötäröä ommellessa pohdein, että olisiko kaitaleen sisälle pitänyt ommella leveä kuminauha tukea tuomaan. Miehen sovittaessa shortsit olivat muuten hyvät, mutta vyötärö liian löysä.

Ratkoja esiin ja vyötärökaitale irti. Täytyy kyllä tunnustaa, että olen aiemmin vältellyt ratkojan käyttöä, mielummin tehnyt muita ratkaisuja ja ihan viimeisenä vaihtoehtona purkanut. En tiedä, johtuuko kesästä, mutta terassilla istuen ratkominen ei lopulta ollut paha.

Harmaata nyöriä ei varastosta löytynyt ja leikkasin collegesta kapean suikaleen nyörin valmitusta varten. Kun suikaleen pujotti sirkkarenkaista läpi ja veti, sirkkarenkaat irtosi sen verran, että sormivoimin ne sai kokonaan irti rikkomatta kuitenkaan kangasta. Ompelin renkaiden tilalle napinlävet ja taitoin collegesuikaleen kaksinkerroin ja tikkasin kolmepistesiksakilla. Siksak -ompele oli makuuni liian kapea, joten päätin ommella päälle vielä saumuripeitetikkikoneella kolmenlangan tasosauman. Paitsi, ettei uusi mussukkani ollut valmis tekemään kelvollista tikkiä ja aikani säädettyäni (ja kuten todettua olin silpunnut jo loppukankaan ennen tämän työn valmistumista) suikalenyörini oli niin ruman näköinen, että päädyin kaivelemaan varastojani ja löysin sopivan pätkän mustaa nyöriä.

Shortsit Miehen mittojen mukaan, koko lienee M.

Mikäli nyöriaskarteluni olisi onnistunut kelvollisesti olisin näihin todella tyytyväinen. Lopputulos on kuitenkin Miestä miellyttävä ja hänelle juuri sopivankokoiset.

milloin tein elämästäni aikuisen?

Vaikkei suoranaista painostusta lähipiiristäni tulekaan, yhteiskunnalla on selvä malli kunnon kansalaisen elämänkaaresta: opiskelut, vakituinen parisuhde, mahdollisesti häät tai kihlaus, vakituinen työpaikka, asuntolaina ja perhe eli lapset.

Uskon, että oma lähipiirini on jo tottunut ajatukseen, etten mene koskaan naimisiin, edes kihlaudu. Olen kuitenkin ollut työsuhteessa samaan työnantajaan kohta kymmenen vuotta, asunut ja elänyt saman miehen kanssa kuusi ja puoli vuotta ja synnyttänyt lapsen. Osaksi lähipiirissäni vielä on heikko pieni odotus, että josko vielä synnyttäisin lisää lapsia.

Jos ei huomioida sitä, että keskiverto suomalaisperheessä lapsia olisi noin kaksi ja meillä vain yksi, täytämme muut keskivertoperheen edellytykset: on asuntolaina, on farmariauto, lemmikkieläin ja arki on hyvinkin säännöllisesti aikataulutettua: Miehen ja minun työvuorot rytmittävät arkipäivät jopa niin tarkasti, että henkilökohtaisia harrastuksia ennen ilta yhdeksää on lähes mahdoton toteuttaa. Perheen tulot menevät suurimmaksi osaksi kotiin eli lainan maksuun.

Tietyllä tapaa olen itse vierastanut tavallista elämäntapaa; opiskelut, vakituinen työ, vakituinen parisuhde, vakituinen koti, perheen perustaminen ja kuitenkin olen itse kulkenut juurikin sitä polkua. Tosin päätoimiset opiskelut olen jättänyt kesken, mutta vakituisessa työsuhteessa opiskellut sitten työnohessa.

Viime kesänä päätimme, että parvekkeeton kerrostaloasunto ei ole sopivin koti Poikaselle. Kaipasimme sitä, että aamukahvit voisi juoda rauhassa ja kuitenkin Poikanen pääsisi heti ulos leikkimään. Kävimme katsomassa jokusta vuokra-asuntoa, mutta sitten kuitenkin alkoi omistusasunto tuntua paremmalta. Nyt tunnen olevani totaalisessa vankilassa: jotta laina tulisi maksettua, töissä on käytävä ja tällä työkokemuksella ja koulutuksella työpaikan vaihtomahdollisuude ovat hyvinkin rajalliset; alanvaihto vaatisi jo isompia investointeja. Olen vankilassa omassa elämäntilanteessani: työpaikkaa ei voi vaihtaa, riskit on oltava todella pieniä, aina pitää miettiä, miten saa Poikasen päiväkodit ja hoidot onnistumaan.

Toisaalta taas kaipaan k a u p u n k i i n. Kaipaan ihmisiä, tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät ole juurikaan kiinnostuneet minusta, mutta ihmisiä. Ikävöin kaupungin ääniä: liikennettä, ihmisten ääniä. Haluan, että kaikki on ulottuvillani; ruokakauppa, karkkikauppa, ompelutarvikekaupat, elokuvateatterit, julkinen liikenne. Eihän me nytkään mihinkään korpeen muutettu, yhdellä autolla pärjätään, lähimpään kauppakeskukseen ja samalla kaipaamiini palveluihin on pyöräilymatka, leikkipuistoon ja uimarannalle kävelymatka.

Sen tajuaminen, että on kuitenkin valinnut helpoimman tien eli normaalin mallin paljastaa myös sen tosiseikan, että olen aikuinen. Vaikken tunnekaan itseäni yli kolmekymppiseksi, vaikka osa ihmisistä ehkä kohteliaisuuttaankin väittävät, etten näytä kolmekymppiseltä, elämäni on yli kolmekymppisen elämää enkä saa takaisin sitä mahdollisuutta, etten tiedä, mitä minusta isona tulee. Minusta on tullut jo aikuinen ja vaikken rehellisesti vielä tiedä, mikä minusta lopulta isona tulee, ulospäin elämäni näyttää hyvinkin valmiilta. Ahdistavan aikuiselta ja valmiilta: seuraavat viisitoista vuotta elämästäni on ennustettavissa.

Sitten Poikanen onkin aikuinen, odotettavasti jotain kouluja käynyt, ehkä armeijaan menossa, ehkä aloittamassa työelämän, ehkä jatko-opiskelemassa, ehkä parisuhteessa. Asuntolaina on maksettu. Ja minä olen vanha, lähes viisikymmentä ja elänyt yli puolet elämästäni odotusten mukaan.